Muistan joitakin välähdyksiä vuoden 1964 olympialaisista ja jalkapallon EM-kisoistakin. Pauli Nevala ja Eusebio elävät edelleen muistoissani väkevinä – Nevalan letkeä repäisy ja Eusebion painava tykinlaukaus palautuvat edelleen helposti verkkokalvoilleni. Tein pajusta keihään ja heittelin sitä kylätiellä. Pallo sai kyytiä autotallin oveen. Se menikin myöhemmin hajalle pallon iskettyä toistuvasti vaneriin.
Sen jälkeen joka neljäs vuosi olen käyttänyt jopa kaksi kuukautta vuodesta seuraamalla enemmän tai vähemmän intensiivisesti näitä monille muillekin niin tärkeitä kisoja. Onhan se erikoista, että tänä vuonna ne kisat jäävät väliin.
Itse en ole kuitenkaan ollut niitä intohimoisimpia urheilun seuraajia johtuen siitä, että urheilin itse aktiivisesti koko nuoruuteni. Vuodessa saattoi parhaimmillaan olla vain 4-6 viikonloppua, jolloin minulla ei ollut kilpailuja tai otteluita. Mikkelissä hiihdettiin tai pelattiin jalkapalloa, minä tein kumpaakin. Aina ei jaksanut innostua muiden urheilemisesta.
Myöhemmin opiskelin liikuntatieteitä monipuolisesti, joten syvennyin niin urheilun valmennuksellisiin, kasvatuksellisiin kuin sosiokulttuurisiinkin merkityksiin.
Rehellisesti on myös myönnettävä, että jalkapallo oli varsinkin 1990-luvun alussa niin väkivaltaista, että menetin hetkeksi motiivini koko lajin seuraamiseen. Kaikki muistanevat kuinka Maradonaa kohdeltiin kentillä varsin brutaalisti – sellainen väkivalta olisi nykyään melkein rikosoikeudellinen asia.
Poikani aloitettua pelaamisen, intoni taas palasi. Onneksi myös FIFA alkoi suojella pelaajia, mikä johti pelin tason huomattavaan kohoamiseen. Linkistä (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/18/jalkapalloa-kylla-sitakin/) aukeaa yksi muisteluni vuoden 2002 MM-kisoista.
Kesäolympialaisten mammuttitauti teki niistäkin jo 1900-luvun lopulla jonkinlaisen tasapaksun sekametelisopan, johon ei enää saanut otetta. Hiihtäjien doping iski myös minuun vahvasti – olihan joukossa hiihto- ja opiskelukavereitanikin. 2000-luvun alku olikin urheilun rakastajalle vaikeaa aikaa. Minäkin tunsin kollektiivista syyllisyyttä ja menestyskin alkoi hiipua perinteisissä yksilölajeissamme.
Mutta sitten tein ”comebackin” urheilun pariin. Ja se oli itse asiassa hyvin kokemuksellinen sellainen. Ensin yllätin itseni aloittamalla veteraaniyleisurheilun (nykyään aikuisurheilu). Suomessa järjestettiin vuonna 2009 MM-kisat, joihin kuka tahansa saattoi osallistua.
Oli mahtavaa kokea ihan aito suurkilpailun tuntu Lahden stadionilla. Kaikki tehtiin aivan kuten normikisoissakin. Maailman parhaat 50-sarjassa (45-50v) olisivat muuten päässeet Kalevan kisoissa yleisen sarjan finaaliin. Päätin myös 27 vuotta kestäneen taukoni jalkapallon pelaajana. Yllätyin siitäkin, että kuluneet polveni kestivät pelaamisen.
Aloin viettää yhä enemmän aikaa myös jalkapallokatsomoissa, varsinkin 2-divari tuli tutuksi. Vaikka olin lapsena ja nuorena saanut nauttia SM-sarjapeleistä, niin kyllä divaripelitkin voivat olla äärimmäisen kiinnostavia. Hieno maali on hieno maali myös ikämiespelissä!
Palasin myös TV:n ääreen ja muistan, kuinka fasinoiduin valtavasti Lontoon vuoden 2012 olympialaisten avajaisista ja päättäjäisistä, jotka olivat minusta aiemmin olleet tekotaiteellisia ja falskisti historiaa vääristeleviä kansallisia, heikosti esitettyjä näytelmiä. Nyt englantilainen kulttuuri osoitti suurenmoisuutensa juoksuttamalla koko siihen astisen populaarin kulttuurin ja historian industrialismin alusta tuohon päivään asti.
Blogissani (http://www.ikainstituutti.fi/blogi/lontoo-2012-ikapolvikokemuksena/) yritin tavoittaa jotakin tuosta tunteesta, kun urheilu kerrankin integroitui eläväksi osaksi historiaa ja kulttuuria myös tuon kaltaisessa kulttuurituotteessa. Lontoon kisoissa hienoa oli myös se, että kisapaikat ”kierrätettiin” ja paralympialaiset nostettiin olympialaisten rinnalle tasavertaisiksi kisoiksi.
Kymmenisen vuotta sitten aloitin myös säännöllisen bloggaamisen, mikä antoi minulle – toki valheellisen – tunteen siitä, että omat havaintoni ja tulkintani kiinnostaisivat muitakin kuin itseäni. Olen aina kirjoittanut paljon selventääkseni monimutkaista maailmaa itselleni. Kirjoittaminen on siihen edelleenkin paras tietämäni tapa.
Se on myös osa otsikkoni vastausta. Minusta urheilumuisteluissa parasta on oman kokemuksen reflektiivinen käsittely, mikä onnistuu parhaiten kirjoittamalla niistä. Elähdyttävää on toki jakaa näitä muistoja kaveriporukassakin, mutta niissäkin kiinnostavinta on, kun joku tekee samasta havainnosta erikoisen tulkinnan tai kun jollakulla on vaikkapa aivan eri suosikkipelaaja tai –joukkue?
Valitettavan harvoin tuo ristiriita johtaa kunnolliseen keskusteluun siitä, miksi joku on tulkinnut asian toisin. Keskustelussa onkin hankalampi perustella näkökulmiaan yhtä hyvin kuin kirjoittamalla. Kirjoittaminen pakottaa väitteen perusteluun, keskustelussa voi riittää kovempi ääni ja tunteikkaampi esitys. Joskus myös vastapuolen nolaaminen.
Vuoden 2012 jalkapallon EM-kisoista lähtien olenkin kirjoittanut huomioitani ja tulkintojani kaikista EM- ja MM-kisoista blogeihini. Aika usein ”tajunnanvirtani” lähtee liikkeelle kisatapahtumista, mutta myös kyseisen ajankohdan muista tapahtumista maailmalla tai omassa elämässäni. Se onkin bloggaamisen hyvä puoli, ettei sille ole luotu yhtä tiukkaa raamia kuin perinteisemmälle kirjoittamiselle.
Itse olenkin suositellut bloggaamis- tai päiväkirjatyyppistä kirjoittamista varsinkin pojille ja miehille. Kirjoittaminen on tavoite, joka voi johtaa myös lukemaan (harjoittelemaan) enemmän. Kirjoittaminen on ottelu, lukeminen on treeni. Tämä usein unohtuu, kun poikia yritetään motivoida lukemaan.
Mutta palataan aiheeseeni eli siihen, mihin urheilumuistoja tarvitaan ja miten selviämme ilman huippu-urheilua tänä kesänä?
Oma suositukseni on, että otat kynän kauniiseen käteen ja pohdit vaikkapa jonkun vanhan ottelun aikana, mitä tämä peli, ne vanhat kisat ja koko laji sinulle oikein merkitsevät. Toinen lähtökohta on käyttää urheilua siltana elämän ymmärtämiseen noin niin kuin yleensä. Jotkut filosofit ja kirjailijathan ovat todenneet, että lähes kaikki, mitä he ovat elämästä oppineet, on opittu jalkapallokentällä.
Ehkä en menisi noin pitkälle, vaikka minulla olisikin siihen erinomaisen paljon perusteita. Tänä tulevana kesänä on nimittäin hyvä miettiä tätäkin teemaa eli sitä, kun ”elämä ei ole vain EM-jalkapalloa” (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/).
Nyt kun alamme pikku hiljaa avata yhteiskuntaamme ja ehkä ajatuksiammekin on tärkeää, että mietimme, mitä olemme tästä tiukan karanteenin ajasta oppineet. Silloin voi olla voimaannuttavaa lukea tarinoita vaikkapa huippujalkapalloilijoista, joilla eivät lähtökohdat ole olleet kovin ruusuiset. Mekin täällä hyvinvoivassa pohjolassa tulemme tarvitsemaan resilienssiä, jotta löydämme sen ”uuden normaalin”, joka tämän kriisin jälkeen tulee muodostumaan. Itselleni sellaisena voimaannuttavana tarinana oli viime MM-kisoissa belgialaishyökkääjä Romelu Lukakun koskettava tarina, jota referoin tässä blogissani (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/).
Eikä minulla toki ole mitään sitäkään vastaan, että katsot huikeita matseja ja jännittäviä kilpailuja vain elämysmielessä tai perheen parissa yhteisöllisyydestä nauttien. Ja jos sinulla vain on jäämässä ylimääräistä säästöön, niin urheiluseurojen tukeminen olisi nyt mitä kannatettavinta toimintaa.
Näillä eväillä oikein hyvää urheilukesää sinulle – ja muista käydä liikkumassa itsekin!
Lähteet:
Tiihonen A. 2020. Jalkapalloa. Kyllä, sitäkin. (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/18/jalkapalloa-kylla-sitakin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.3.2020. Julkaistu aiemmin Peili-lehdessä.
Tiihonen A. 2012. Lontoo 2012 ikäpolvikokemuksena (http://www.ikainstituutti.fi/blogi/lontoo-2012-ikapolvikokemuksena/). Julkaistu sivulla www.ikainstituutti.fi, 15.8.2012.
Tiihonen A. 2016. Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.6.2016.
Tiihonen A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.
Jk. bonuksena päälle ”muisteluiden muistelu”, joka sisältää Hesarissa ilmestyneen hiukan impressionistisenkin kirjoitukseni ”vinoista urheilukuvista” sekä taustoja näihin tulkintoihini.
Tiihonen A. 2020. Yy-kaa-koo… ei vielä! (https://www.miksiliikun.fi/2020/02/28/yy-kaa-koo-ei-viela/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.2.2020.
