Toiminnanjohtaja Tomi Timperi puhuu blogikirjoituksessaan yhteisestä hyvästä.
Ihmiselämän ja -sukupolvien hyvinvoinnin ydintekijät ovat äitiys ja isyys. Kumpaakin, ja ennen kaikkea niiden yhteisyyttä, tulee vaalia. Ei yhtä paljon, vaan tarpeen mukaan, yhdessä. Lasten kaikki tarpeet täyttyvät edellisten summalla.
Äitiyden tukeminen on yhteiskunnassamme pääosiltaan hyvällä tolalla; fyysisiä ja useimpia psyykkisiä perustarpeita osataan ennakoida ja niihin kyetään vastaamaan. Äitiys ja työelämäkin ovat liitettävissä hyvin yhteen. Myös isyys voi keskeisiltä osiltaan hyvin; rauhan aika ja yhteiskuntarakennemuutos ovat mahdollistaneet isien aiempaa merkittävästi tiiviimmän ja samalla voimaannuttavan läsnäolon perhearjessa. Äidit ja isät jakavat vanhemmuuden vastuut yhdessä, aika ajoin niistä tottakai vääntäen ja riidellenkin, mutta loppupeleissä sopuun päästen ja kunkin perheen omiin arvoihin nojaten. Meille ihmisille on kuitenkin ominaista joskus sokeutua siltä kaikelta hyvältä, mitä olemme itsellemme mahdollistaneet. Ahneuksissamme – ja eräänlaisessa luontaisessa taipumuksessa epätyytyväisyyteen – saatamme ryhtyä sitä horjuttamaan. Näin teemme varsinkin silloin, jos emme uskalla tai kykene luottamaan toisten hyvään tahtoon.
Ehkäpä ainut, ja ainakin merkittävin ulkoinen haaste äitiydelle ja isyydelle liittyy kamppailuun tasa-arvopoliittisista minäoikeuksista ja -eduista. On muistettava, että vakavan sosiaalisen ja psyykkisen pahoinvoinnin taustalla ovat useimmiten lapsuuden perheyhteydessä kohdatut, hoitamatta jääneet kriisit. Ja nämä kriisit, vaikka monesti ovatkin psyykkisen pahoinvoinnin johdannaisia, liittyvät ne hyvin usein myös tasa-arvosävytteiseen minäkeskeisyyteen. Tämä tasa-arvo-niminen ulkoinen joukkopaine saattaa ajaa moderniudeksi naamioituneena väheksymään ja vanhoillistamaan elämän sisäsyntyiset tarpeet. Negatiiviset vaikutukset näyttäytyvät liian usein naisen ja miehen keskinäisessä suhteessa. Osin siksi erityisesti pikkulapsiperheiden yhteisside huolestuttavan monen kohdalla katkeaa. Meidän edellytetään toimivan mekaanisen tasa-arvoisesti, ja juuri sitä saatetaankin ryhtyä käyttämään itsekkyyden lyömäaseena.
Sekä naiset että miehet saattavat ”hyödyntää” tasa-arvopolitiikkaa horjuttaakseen yhteistä hyvää. Joskus tämä tapahtuu tarkoituksella, mutta pääosin huomaamatta, hyvään tarkoitukseen aidosti luottaen. Tämä siksi, ettei yhteiskuntajohto ole vielä herännyt ymmärtämään ajatustarkoitukseltaan hyvän tasa-arvon negatiivisia vaikutuksia. Ymmärtämättömyys valuu rakenteisiin ja edelleen perheisiin. Äidit saattavat syyttää isiä ja isät äitejä niistä samoista asioista, joita yhteiskunnassa lietsotaan, vaikkeivät ne mitenkään liity kyseisen perheen arkeen tai arvoihin. Tai sitten ne sinne tarkoitushakuisesti liitetään ja taisteluvarusteeksi valjastetaan.
Mekaanisen tasa-arvon sijaan positiivisorientoituneeseen yhteishyvään panostaminen on paras keino torjua edellä kuvattu uhka äitiydelle ja isyydelle. Tämä on ennen kaikkea yhteiskuntajohdon tehtävä; vaikka vanhemmuustuen yleissuunta on pääosin hyvä, on uhat tiedostettava. Yhteishyvään panostaminen on sitä, että vaikeistakin asioista sovitaan aikuisten kesken, eikä perheyhteyttä uhrata poliittisille tarkoitusperille. Näin kasvatetaan tietysti tulevia sukupolvia samaan, mutta luodaan myös jotakin, josta jää hyvä olo juuri nyt. Yhteiskuntajohdon tulee siten ensisijaistaa sopiminen ohi tilastollisten tavoitteiden.
Luotetaan siis ihmisyyteen. Kaikki rakentuu varmasti lopulta hyvän ehdoilla, mutta ollaan toki hereillä.
Tomi Timperi, toiminnanjohtaja
