10.04.2015

Maahan muuttaneiden miesten muuttuvat roolit ja kotoutumisen kaksisuuntaisuus

Heikki Kerkkäsen kirjoittamassa artikkelissa keskitytään maahan muuttaneiden miesten kotoutumisprosessiin sekä ryhmien välisten suhteiden vahvistamiseen tarkastelemalla akkulturaation vaiheita ja rooleja, jotka aktivoituvat ihmisen etsiessä paikkaansa yhteiskunnassa.

"Miehet ja naiset eivät ole vain itse itsensä; he ovat myös seutu, jolla he syntyivät, kaupunkilaisasunto tai maalaistalo, jossa he oppivat kävelemään, pelit, joita he lapsena pelasivat, tarinat, joita he kuulivat, ruoka, jota he söivät, koulut, joita he kävivät, urheilulajit, joita he seurasivat, runoilijat, joita he lukivat ja se jumala, johon he uskoivat" (W. Somerset Maugham, teoksessa Veitsen Terällä, alkuteos The Razor’s Edge).

Luottamuksen rakentaminen ja ihmisen kohtaaminen omana itsenään on kaikkein tärkein asia

Koulutustausta, ikä, yksilölliset mielenkiinnon kohteet, itselle läheiset ihmiset ja kokemukset eletystä elämästä tekevät jokaisesta persoonan. Kun maahan muuttanut mies tai poika kohdataan, alussa tärkeintä on luoda luottamusta herättävä ilmapiiri, jossa jokaisella on aika ja tila omien näkemysten ja kokemusten kertomiseen. Päämääränä on se, että ihminen ei tule kohdatuksi ainoastaan ryhmäetuliitteiden ”maahanmuuttaja” ja ”mies” kautta, vaan todellisena, tasavertaisena henkilönä.

Jokainen ihminen tuo vuorovaikutustilanteeseen oman elämänhistoriansa ja oppimansa arvot ja rutiinit. Eritaustaisten kanssa työskentelyssä vaadittava kulttuurisensitiivisyys on ennen kaikkea kykyä itsereflektioon, kysymiseen, luottamuksen vahvistamiseen ja vuorovaikutussuhteen kannatteluun, vaikka asiakkaasta ei voikaan tietää kaikkea. Kysyminen on tärkeämpää kuin olettaminen. Koska ihminen kuuluu moniin erilaisiin ryhmiin, häntä ei tule pitää vain kansallisen kulttuurinsa tai maailmankatsomuksellisen viiteryhmän edustajana.

Kun toisen ihmisen elettyä elämää ei tunneta, olennaista on selvittää yksilön tilannekohtaiset tavat toimia ja tulkita eteen tulevia haasteita sekä ne sosiaaliset verkostot, joita hän pitää tärkeinä. Maahan muuttanut asiakas tunnistaa asiakastilanteissa yleensä varsin nopeasti sen, että hänet koetaan oletetusta normaalista poikkeavaksi. Varsinkin maassaolon alkuaikoina jo poikkeavat kielitaitotasot tekevät vuorovaikutustilanteesta epäsymmetrisen. Tällöin ammattilaisen, vertaisohjaajan tai syntysuomalaisen ystävän tehtävänä on luoda mahdollisuuksia kokemuksiin, joissa syntyy myönteinen tunne eteenpäin menemisestä. Kansainvälistä suojelua hakevista suurin osa on miehiä. Turvapaikanhakijat on myös ryhmä, jolla on eniten psykososiaalisia ongelmia ja taustastaan johtuvaa epäluottamusta viranomaisia kohtaan. Tällöin luottamusta vahvistavaan työskentelyyn tulee käyttää tavallista enemmän aikaa ja energiaa.

Kun henkilön elämäntilannetta kartoitetaan, ”miten teidän kulttuurissa” -tyyliset kysymykset saattavat tuntua abstrakteilta ja johdatella asiakasta puhumaan tyystin muusta kuin omasta tilanteestaan. Tällöin hän saattaa vastata kysymyksiin tavoilla, joissa hän joutuu puolustamaan sitä marginalisoitua viiteryhmää, jonka jäseneksi hänet oletetaan. Toimivampi kysymys voikin olla: ”miten sinä olet tottunut tämän asian hoitamaan?” tai ”miten teidän perheessänne on tapana hoitaa tämä asia?”. Vaikka asiakas vastaisi ”meidän kulttuurissamme on tapana”, hän vastaisi tällöin sen tulkinnan pohjalta, joka on hänelle merkityksellinen. Ihmistä ei tarvitse johdatella puhumaan kulttuuristaan: hän voi puhua siitä itse sen verran kuin kokee sopivaksi.

Kiinnostuneisuus pojan tai miehen tärkeinä kokemia asioita kohtaan vahvistaa luottamusta ja tunnetta siitä, että ihmiseen suhtaudutaan omana itsenä eikä oletetun ryhmän edustajana. Kun asiakkaalle tulee kokemus siitä, että häneen luotetaan, hänen tilanteestaan ollaan kiinnostuneita ja että ratkaisuja halutaan etsiä yhdessä, hän on myös valmiimpi kohtaamaan vaihtoehtoisia näkökulmia ja uutta tietoa.

Maahan muuttanut mies elää muutosprosessia

Kun ihminen asettuu itselle vieraaseen ympäristöön, jossa asioita hoidetaan toisella tavalla kuin hän on tottunut, hän joutuu tarkastelemaan jo sisäistettyjä asioita uudelleen. Henkinen muutosprosessi on sitä suurempi, mitä enemmän ihminen joutuu kohtaamaan suomalaisen yhteiskunnan elementtejä, jotka eivät ole entuudestaan tuttuja.

Pohjoismainen julkisten palveluiden järjestelmä on maailman mittakaavassa poikkeuksellinen, ja joskus se myös puuttuu ihmisten yksityiseen elämään laajemmin kuin mitä monissa maissa on totuttu. Itsestään selvinä pidetyt asiat vaativat usein kokonaisvaltaista avaamista ja selittämistä.

Luottamus julkisten palveluiden järjestelmään vahvistuu, jos järjestelmän edustaja ei oleta asiakasperheen sujahtavan mutkattomasti pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin olettamaan ydinperhenormiin. On hyvä kysyä ja kartoittaa: millaisia perhesiteitä sinulla on ja ketkä ovat elämässäsi tärkeitä henkilöitä? Vastaukset voivat vaihdella laadultaan runsaasti, mutta kiinteiden sosiaalisten siteiden ulottuminen yli kansallisvaltion ja sukupolvien rajojen on yleistä.

Vaikka maahan muuttanut mies elää muutosprosessia, kultakin mieheltä kannattaa kysyä erikseen, millaisena hän muutosprosessin kokee. Joskus mies on saattanut sisäistää perheen elättäjän, vastuunkantajan ja ulkoisten suhteiden hoitajan roolit. Hän voi kokea riittämättömyyttä, jos työttömyys pitkittyy ja kieli- ja tietotaitovaatimukset tuntuvat kohtuuttomilta. Vastaavaa kokemusta ei kuitenkaan ole kaikilla, vaan myönteisesti tulevaisuuteen ja erilaisiin perherooleihin suhtautuvat ”mahdollisuuksien isät” ovat tärkeä ryhmä.

Ihmisillä on erilaisia valmiuksia muutoksen kohtaamiseen ja käsittelyyn. Suurin osa muuttajista joutuu omaksumaan opiskelijan roolin. Tämä rooli voi alussa tuntua mukavaltakin. Jos tässä roolissa olo ylikorostuu ja pitkittyy, se voi tuntua myös nöyryyttävältä. Suurin osa haluaa kokemuksia ystävyydestä, luottamuksesta, onnistumisesta ja tasavertaisuudesta.

Sosiaalipsykologiassa yksilön sopeutumisprosessia uuteen ympäristöön sanotaan akkulturaatioksi ja akkulturaatioasenne tarkoittaa yksilön asennoitumista siihen, miten paljon hän haluaa olla kontaktissa valtaväestöön ja kuinka paljon hän haluaa säilyttää totunnaisia tietoja, arvoja ja uskomuksia. Akkulturaatioasenteet kehittyvät myönteiseen suuntaan silloin, kun ihminen säilyttää omaleimaisen identiteettinsä ja tärkeät sosiaaliset siteensä samalla kun hän oppii uusia tietoja, taitoja ja asenteita.

Akkulturaatioasenteiden kehittyminen on varsin yksilöllistä ja akkulturaatioympäristöistä riippuvaa. Ihminen voi olla esimerkiksi työelämän osalta hyvinkin ”kotoutunut”, mutta perhe-elämän osalta hän pohtii edelleen sitä, mikä on sallittua, mikä kiellettyä, mikä toivottua ja miten erilaisiin odotuksiin on mahdollista vastata. Jos ihmiseltä puuttuu sosiaalinen tuki ja arkikokemusta sävyttää ulossulkeminen ja syrjintä, myös kielteiset akkulturaatioasenteet vahvistuvat. Vastaavasti pienetkin kokemukset mukaan ottamisesta ja kaveruudesta saattavat kantaa pitkälle ja vahvistaa tunnetta pärjäämisestä ja eteenpäin menemisestä.

Pohdinnat omiin haaveisiin ja ympäröivän maailman toiveisiin vastaamisesta eivät ole vieraita valtaväestöllekään. Omien tottumusten ja uuden elämäntilanteen yhteensovittaminen on edessä monella, jonka parisuhde- ja perhetilanteessa, lähisuhteissa, työmarkkina-asemassa tai terveydentilassa on tapahtunut muutoksia. Erot maahan muuttaneen väestön ja valtaväestön elämäntilanteiden välillä eivät olekaan kategorisia eroja vaan ennemminkin aste-eroja.

Maahan muuttanut on silti erilaisessa asemassa kuin maassa koko ikänsä asunut, hiljaisia tietoja ja sosiaalista verkostoa kartuttanut ja maan virallista kieltä äidinkielenään puhuva väestö. Heikko kielitaito varsinkin oleskelun alkuaikana aiheuttaa monilla avuttomuuden tunnetta ja palvelunsaannin esteitä.

Esimerkiksi koti-kouluyhteistyötä tutkineen Minna Säävälän mukaan huoltajat toisinaan suostuvat muodon vuoksi ratkaisuihin, joita heille ei ole selitetty ymmärrettävästi tai joiden sisällön he tajuavat vasta jälkikäteen. Näin he eivät sitoudu sovittuun, mikä taas koulun taholta tulkitaan sovitusta lipsumiseksi ja vanhempien epäluotettavuudeksi. Vanhemmat itse voivat kokea tulleensa jymäytetyiksi suostumaan johonkin, jota he eivät ymmärrä tai joka voi olla heidän toiveidensa vastaista. (Säävälä 2013, 126).

Turvapaikanhakijoilla puolestaan esiintyy muita useammin eriasteisia mielenterveyden ongelmia, jotka liittyvät osittain lähtömaan traumatisoiviin tapahtumiin. Myös turvapaikkaprosessi itsessään voi heikentää mielenterveyttä, koska epätietoisuus siitä, voinko jäädä maahan vai en, on kuluttava kokemus. Erään tutkimuksen mukaan maahanmuuton jälkeisillä tekijöillä oli enemmän tai yhtä paljon vaikutusta traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) syntyyn kidutetuille kuin varsinaisilla kidutuskokemuksilla (Chu ym. 2012).

Uusien roolien omaksuminen vaatii aikaa

Maahan muuttaneiden taloudelliset, sosiaaliset ja psyykkiset voimavarat akkulturaatioprosessin käsittelyyn saattavat vaihdella runsaasti. Esimerkiksi syntysuomalaisen aviopuolisona maahan muuttaneella on erilaiset mahdollisuudet omaksua hiljaisia tietoja Suomesta ja verkostoitua kuin henkilöllä, jolla ei ole perhesidettä syntysuomalaiseen henkilöön. Murrosikäinen poika kohtaa erilaisia odotuksia niin vanhemmiltaan, suomalaiselta koulujärjestelmältä kuin samanikäisiltä ikätovereiltaankin kuin aikuisiässä maahan muuttanut mies.

Ruben Rumbaut’n (2007) mukaan muuttoiällä ja elämänvaiheella on keskeinen vaikutus siihen, millaiseen yhteiskunnalliseen asemaan maahanmuuttaja joutuu maahan tullessaan. Se vaikuttaa niin sosiaalisten suhteiden muotoutumiseen, työuraan kuin kielitaitoonkin. Mitä vanhempana henkilö muuttaa maahan, sitä enemmän hänellä on vakiintuneita käsityksiä ja rutiineja, jotka voivat tulla uudessa ympäristössä haastetuiksi ja muutospaineiden alle. Rentouttavat ympäristöt, joissa voi välillä olla ”oma itsensä” ovat tärkeitä maahan muuttoon liittyvän stressin vähentäjiä ja muutospohdinnan peilauspaikkoja. Esimerkiksi vertaisryhmissä ja asukastaloissa voi jakaa omia kokemuksia toisille, myös syntysuomalaisille.

Lapsella ja nuorella on enemmän aikaa ja kognitiivisia mahdollisuuksia oppia uutta ja tulla sinuiksi oman elinympäristön kanssa. Hän tarvitsee silti aikuisen ohjausta ja tukea oppiessaan ryhmässä toimimista, ohjeiden noudattamista, keskittymistä ja uusiin tilanteisiin sopeutumista. Lapsenkin kotoutuminen on vaikeampaa, jos vanhemmat puuttuvat tai vanhemmilla ei ole riittävästi tietoa siitä, millaiset kasvatusmallit sopivat yhteen omien tottumusten ja suomalaisen yhteiskunnan odotusten ja vaatimusten välille. Maahan muuttaneet vanhemmat tarvitsevatkin Suomessa aina asuneita enemmän ohjausta, tukea ja neuvontaa perhe-elämää koskevissa kysymyksissä, koska ”hiljaisia tietoja” sen enempää epävirallisesta kuin virallisestakaan Suomesta ei ole ehtinyt kertyä.

Keski-iässä ja myöhäisaikuisuudessa muuttaneella miehellä on takanaan usein paljon työvuosia ja -kokemusta sekä usein jo varttuneemmat lapset. Hänen haasteenaan voi olla merkittäväkin sosiaalisen statuksen lasku tilanteessa, jossa ympäristö ei aina arvosta henkilön tärkeäksi kokemia asioita. Omaa koulutusta ja kokemusta vastaavan työn löytäminen on vaikeaa. Myös uuden kielen opetteleminen voi olla hitaampaa kuin nuoremmilla sukupolvilla. Vastaavasti teini-iässä ja oppivelvollisuusiän loppuvaiheessa maahan muuttaneella haasteena voivat olla esteet koulupolulla etenemisessä ja jatkokoulutukseen siirtymisessä, jos koulutaustaa ei ole tai se on rikkinäinen. Jos koulujärjestelmä oppii huomioimaan erilaiset lähtökohdat esimerkiksi tekemällä yhteistyötä paitsi nuorisotoimen, sosiaalitoimen ja terveystoimen, myös vanhempien kanssa, koulupolusta tulee vähemmän kivinen.

Eri-ikäiset muuttajat asettavat erilaisia odotuksia myös toisilleen. Monet vanhemmat ovat huolissaan siitä, että he menettävät otteen omista lapsistaan yhteiskunnassa, jossa viranomaisten ja vanhempien näkemykset lasten roolista ja asemasta poikkeavat kovasti toisistaan. Nuoret puolestaan joutuivat tasapainoilemaan omien vanhempiensa ja kodin ulkopuolisen maailman tuottamien erilaisten vaikutteiden ja odotusten välillä. Odotukset voivat liittyä esimerkiksi koulumenestykseen, perheenjäsenten auttamiseen, vapaa-ajan ympäristöissä toimimiseen, työelämään ja ikätoverisuhteisiin. Hyvästä kielitaidosta ja tietotaidoista huolimatta erityisesti nuoret kokevat rasismia, ja pääsy suomalaisten piiriin voi olla vaikeaa.

Anita Novitskyn ja Anne Alitolppa-Niitamon (2012) mukaan kotoutumisprosessissa aktivoituvat erityisesti muutoksenhallitsijan, identiteetinrakentajan, kulttuurinkantajan, tulevaisuudentekijän, perheenjäsenen sekä yhteisöjen jäsenen roolit. Rooleilla voi olla eri kehitysasteita.

Muutoksenhallitsijan roolissa ihminen oppii kohtaamaan ja käsittelemään rakentavasti muutoksia ja epämukavuusalueita. Näitä voivat olla ovat uuteen elinympäristöön asettumisen lisäksi muutokset ihmissuhteissa, elämänkulussa, terveydentilassa tai työmarkkinoilla.

Identiteetinrakentajan roolissa ihminen rakentaa yksilöllistä minäkäsitystään ja kokemustaan ryhmään kuulumisesta. Etnisen tai kansallisen identiteetin lisäksi ihmisen kokemusta sävyttävät esimerkiksi ammatti-identiteettiin, opiskelijaidentiteettiin, seksuaaliseen identiteettiin sekä ikään liittyvät odotukset.

Kulttuurinkantajan roolissa ihminen rakentaa suhdettaan kulttuurisiin merkitysrakenteisiin: mitä hyvää ja mitä huonoa näen yli sukupolvien kehittyneissä asenteissa, tavoissa ja rutiineissa? Mitä haluan muuttaa ja mitä haluan säilyttää?

Tulevaisuudentekijän roolissa ihminen rakentaa tulevaisuudennäkymiään. Mihin minulla on mahdollisuuksia? Mitä voin tehdä sen eteen, että sekä minä että läheiseni voimme hyvin tulevaisuudessa?

Perheenjäsenen roolissa henkilö rakentaa suhdettaan muihin perheenjäseniin ja heitä koskeviin odotuksiin. Eri sukupolvet ja sukupuolet haluavat huomioida toisten tarpeet ja tulla kuulluiksi, mutta tarvitsevat tässä myös keskinäistä oppimista, uusia näkökulmia ja myös konkreettista tietoa siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Yhteisöjen jäsenen roolissa henkilö pohtii mahdollisuuksiaan päästä osalliseksi perhe-elämän ulkopuolisen toiminnan areenoille: tulenko kohdatuksi ja kuulluksi työyhteisössä, vapaa-ajan areenoilla, poliittisessa yhteisössä, maanmiesten kanssa, järjestöissä ja harrastuksissa? Mitä vaaditaan, että kynnykset eivät olisi mahdottomia ylittää vaan pääsy olisi realistista?

Joskus roolin hallintaa vasta opetellaan ja siihen liittyvät tehtävät tuntuvat uusilta. Joskus taas rooli voi olla ylikehittynyt siten, että ihminen tukeutuu yhteen rooliin liikaa, tukahduttaen muiden roolien kehitystä. Jos esimerkiksi perheenjäsenen rooli on identiteettiä ylläpitävä oljenkorsi, yllättävät muutokset perhesuhteissa voivat tuntua erityisen raskailta. Myös vahvasti työelämään tukeutuneelle ihmiselle töiden loppuminen voi synnyttää vastaavan kokemuksen. Sopivasti hallussa olevan roolipaletin avulla taas ihmisen tunne oman elämän hallinnasta, muutoskestävyydestä ja pystyvyydestä vahvistuu.

Roolimuutos on yksilöllinen prosessi, joka toteutuakseen tarvitsee riittävästi vuorovaikutuskontakteja uudessa ympäristössä. Kontakteissa muiden ihmisten kanssa toteutuu mahdollisuus saada uutta tietoa, peilata omaa roolikäyttäytymistä ja muokata sitä. Rooliodotuksia tulee sekä yhteiskunnalliselta tasolta (lainsäädäntö, kirjoittamattomat säännöt ja rutiinit, tiedotusvälineet), vuorovaikutukselliselta tasolta (vuorovaikutustilanteiden luonne, henkilöiden keskinäiset odotukset ja toiveet) että yksilölliseltä tasolta (yksilön henkilökohtaiset kokemukset, tiedot, toiveet, odotukset ja pelot).

Omaa toimintaa on vaikea muokata, jos henkilö ei ymmärrä yksilöllisellä tasolla tarvetta muuttaa toimintaansa ja yhteiskunnalliselta tasolta tulevan säännön merkitystä ja tarkoitusta. Henkilö ei myöskään motivoidu muuttamaan toimintaansa, jos vuorovaikutuskokemukset ovat konfliktien ja syyllistämisen sävyttämiä. ”Maassa maan tavalla” ei ole lain tai toimintatavan selittämistä, avaamista eikä motivointia. Se on yksisuuntainen käsky, jonka vastaanottaja, etenkin aikuinen, voi kokea hyvin nöyryyttävänä.

Miesten kaksisuuntaisen kotoutumisen edistäminen

Nancy Adler toteaa varsin osuvasti: ”kulttuurien välisen vuorovaikutuksen suurin haaste ei ole vieraan kulttuurin tuntemus, vaan oman kulttuurin tuntemus ja sen vaikutuksen tiedostaminen omassa ajattelussa ja käyttäytymisessä” (Adler 1997).

Jokaisella ihmisellä on joukko ajan mittaan omaksuttuja mielipiteitä, arvoja ja oletuksia esimerkiksi sukupuolirooleista, hyvästä parisuhteesta, uskonnosta ja sen tulkinnoista, lasten kasvatuksesta sekä yksilön oikeuksista ja velvollisuuksista. Tällöin on varsin tärkeää pohtia sitä, miten itse toimin tilanteessa, jossa toinen ihminen toimii eri tavoin kuin minä tai pitää tärkeänä sellaisia asioita, jotka itselleni ovat yhdentekeviä.

Ryhmien muodostumisessa ja ryhmienvälisten asenteiden syntymisessä on sukupuolispesifejä tekijöitä. Nuorten yhteiskunnallisia asenteita mittaavassa tutkimuksessa pojat suhtautuivat huomattavasti tyttöjä kielteisemmin etnisten ryhmien ja maahanmuuttajaryhmien oikeuksiin ja kokivat tyttöjä useammin itsensä ”isänmaallisiksi” (Suoninen ym. 2010). Ystävyyssuhteiden ja etniset rajat ylittävien myönteisten ryhmienvälisten kontaktien luominen on tytöillä usein helpompaa kuin pojilla. Pojat ja miehet ovat myös yliedustettuina ryhmienvälisiä eroja ja konflikteja kärjistävissä ryhmissä kuten jalkapallohuligaaneissa ja poliittisluonteisissa ääriryhmissä (Mcdonald, Navarrete & Van Vugt 2012).

Mitä vaikeammaksi vähemmistö kokee kansalliseen ryhmään kiinnittymisen, sitä etäämmälle se siitä vetäytyy. Tämä voi synnyttää noidankehän, jossa puolestaan enemmistön kielteiset asenteet vähemmistöä kohtaan vahvistuvat entisestään.

Sukupuolten välillä on eroja myös siinä, millaisilla toimenpiteillä voi vahvistaa samaistumista toisiin ja vähentää alttiutta ryhmienvälisille konflikteille. Kokemusten lisäksi omien vanhempien ja ystävien ulkoryhmäasenteet vaikuttavat omiin asenteisiin ja tulkintoihin kontaktikokemuksista. Sekä pojilla että tytöillä vanhempien ja kaverien normatiivinen tuki on tärkeää, mutta pojilla myönteisiä asenteita tukevien normien merkitys korostuu. (Jasinskaja-Lahti & Mähönen 2012)

Pojalla itsellään tai hänen ystävällään tulee olla myönteinen kokemus toista ryhmää edustavasta henkilöstä. Sekä tyttöjen että poikien kohdalla myönteisten asenteiden kehittyminen edellyttää myönteisiä asenteita tukevia perhenormeja. Pojat ja miehet tarvitsevat keskinäisen luottamuksen vahvistamiseen tyttöjä enemmän konkreettisia vuorovaikutustilanteita. Jotta vuorovaikutustilanteet vahvistaisivat luottamusta, ryhmien tulee kokea olevansa keskenään tasavertaisia, kontaktin tulee perustua yhteistyölle ja tähdätä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseen. Kontakti vähentää ennakkoluuloja tehokkaimmin silloin, kun se mahdollistaa ystävyyssuhteiden solmimisen eri ryhmien jäsenten välille. (Jasinskaja-Lahti & Mähönen 2012)

Miesten kotoutumisesta puhuttaessa harrastus- ja urheilumaailma on usein mainittu yhdeksi positiivisia akkulturaatioasenteita vahvistavaksi ympäristöksi. Se ei kuitenkaan ole sitä automaattisesti. Kaikilla ei ole yhtäläisiä mahdollisuuksia olla mukana urheilutoiminnassa. Tuomas Zacheuksen mukaan uskomus vuorovaikutuksen edistämisestä perustuu olettamukseen, että kaikkien halukkaiden on mahdollista osallistua urheiluun taustastaan riippumatta samoin säännöin. (Elling, De Knop & Knoppers 2001, 419, sit. Zacheus 2010). Joidenkin tutkimusten mukaan urheilulla ei välttämättä ole pelkästään integroiva vaikutus, vaan sitä käytetään joskus myös eron tekemiseen ja jopa syrjintään (Elling & Knoppers 2005, sit. Zacheus 2010). Näin näyttää asia olevan erityisesti silloin, kun eri maista kotoisin olevat ryhmät pelaavat toisiaan vastaan ikään kuin maajoukkueina. Liikunta- ja harrastustoimintaa suunniteltaessa tuleekin tehdä mahdollisimman selkeä suunnitelma siitä, miten käytännössä turvataan todellinen mukaanpääsy joukkueeseen, yhtä matalat kynnykset osallistumiseen ja luottamuksen lisääntyminen eritaustaisten henkilöiden välille joukkueen sisällä.

Liikunta- ja urheilutoiminnan lisäksi vapaaehtoistoiminta ja esimerkiksi asukastalot, koulut ja nuorisotalot ovat ohjattuja ympäristöjä, joissa yhteisen, eri ryhmiä kiinnostavan ja hyödylliseksi koetun toiminnan avulla on vahvistettu myönteistä asennoitumista ryhmien välillä. Onnistuminen on kuitenkin mahdollista vain, kun toiminnasta vastuussa olevat henkilöt ovat osanneet ottaa huomioon erilaiset osallistumisen kynnykset ja kohderyhmien tarpeet. Kynnykset ovat voineet liittyä esimerkiksi kielitaitotasoon, siihen että kohderyhmää ei ole otettu riittävästi mukaan toiminnan suunnitteluun, muuttuviin elämäntilanteisiin tai stereotyyppisiin käsityksiin maahan muuttaneista konservatiivisina, joustamattomina ja yhdenlaisina ”kulttuurin” edustajina.

Edellä mainittujen kynnysten ylittämisen taitoa voi sanoa transnationaaliseksi osaamiseksi (Sainola-Rodriguez 2009). Siinä on viisi erilaista taitoaluetta:

Analyyttinen osaaminen on kykyä ymmärtää tiedon merkitys asiakaskohtaamisissa. Jotta toisen ihmisen toiminta voisi tulla ymmärrettävämmäksi, työntekijän tulee perehtyä ihmisten taustahistorioihin. Ne eivät tule näkyviksi ilman monipuolisen tietopääoman hankkimista ja oikeiden kysymysten esittämisen taitoa. ”Kulttuuri” ei selitä kaikkea, vaan ympäristötekijät ja kunkin oma kasvatus vaikuttavat kulttuurintulkintoihin ja mielenkiinnon kohteisiin.

Emotionaalinen osaaminen on kykyä tehdä havaintoja ja olla aidosti kiinnostunut asiakkaan tilanteesta. Kyse on motivaatiosta, oikeasta havainnoinnista ja empatiakyvystä. Työntekijän tunnetilat heijastuvat asiakkaaseenkin. Onnistuneessa asiakassuhteessa on usein työntekijän avulla herännyt tunne siitä, että hankalistakin tilanteista voi päästä eteenpäin ja ongelmia on selvitetty yhdessä, ei vain toisen ihmisen valta-aseman ja käskyjen kautta.

Luova osaaminen on ennen kaikkea kykyä soveltaa. Ihmisten kanssa tehtävä työ ei voi olla liukuhihnatyötä eikä kangistua kaavoihin. Kullakin asiakkaalla voi olla kykyjä, kiinnostuksen kohteita ja rutiineja, jotka huomioon ottamalla esimerkiksi hoitotyössä asiakas on mahdollista motivoida entistä paremmin ohjeistuksen mukaiseen, kuntoutumista tukevaan hoitoon ja elintapoihin.

Viestinnällinen osaaminen on paitsi kielitaitoa ja tulkinkäyttötaitoa, myös kykyä luoda huolien, epäilyjen ja ideoiden esiintuomiseen kannustava keskusteluilmapiiri. Kun asiakkaana on kielenoppija, on hyvä myös varmistaa, että asiat on ymmärretty oikein. Selkokielinen vuorovaikutus ja oman puheen mukauttaminen toisen ihmisen kielitaitoon on paikallaan. Osaavamman puhujan täytyy pitää mielessä, että keskustelukumppanin työmuisti on kovassa rasituksessa vieraalla kielellä puhuttaessa. Kumppanille ei kuitenkaan tarvitse puhua kuin lapselle. Ikätasolle sopivan kielen puhuminen on tärkeää, jotta valta-asetelma kyvykkäämmän ja aloittelevamman välillä ei korostuisi entisestään.

Toiminnallisessa osaamisessa yhdistyvät henkilökohtaiset ominaisuudet, motivaatio, luovuus, vuorovaikutuksellisuus sekä tekniset taidot ja tiedot. Omassa työssä voi tulla väärinymmärryksiä, loukkaantumisia ja kokemuksia siitä, että ihminen ei ole tullut kuulluksi ja kohdatuksi. Ongelmanratkaisutaidoilla, sovittelutaidoilla ja tilanteiden rakentavaan jälkihoitoon liittyvillä taidoilla voi olla paljon käyttöä.

Maahan muuttaneiden miesten ja heidän jälkeläistensä kanssa tehtävä työ ei ole rakettitiedettä. Viime kädessä jokaisella on varsin samanlaisia tarpeita: tuntea turvallisuutta, tulla kuulluksi ja kohdatuksi ja hahmottaa positiivisia tulevaisuudenvisioita. Monelle miehelle erojen, yhtäläisyyksien ja toiveiden käsittely yhdessä luottamuksellisessa ilmapiirissä on ollut juuri se maailmankuvaa avaava kokemus, joka on innostanut jatkamaan työskentelyä maahan muuttaneiden kanssa.

 

KIRJALLISUUS

Adler, Nancy (1997): International dimensions of organizational behavior. Cincinnati: South-Western College Publishing.

Chu, Tracy, Keller, Allen S., Rasmussen, Andrew (2012): Effects of Post-migration Factors on PTSD Outcomes Among Immigrant Survivors of Political Violence. Journal of Immigrant and Minority Health 15 (5), 890-897.

Elling, Agnes, De Knop, Paul & Knoppers, Annelies (2001): The Social Integrative Meaning of Sport: A Critical and Comparative Analysis of Policy and Practice in the Netherlands. Sociology of Sport Journal 18 (4), 414–434.

Elling, Agnes & Knoppers Annelies (2005): Sport, Gender and Ethnicity: Practises of Symbolic Inclusion/Exclusion. Journal of Youth and Adolescence 34 (3), 257–268.

Honkatukia Päivi, Suurpää Leena. (2012): Kenen ääni kuuluu? Neuvotteluja nuorten miesten rikollisuudesta ja rasismista. Teoksessa Keskinen Suvi, Vuori Jaana, Hirsiaho Anu (toim.) Monikulttuurisuuden sukupuoli: kansalaisuus ja erot hyvinvointiyhteiskunnassa. Tampere: Tampere University Press, 121-152.

McDonald, M., Navarrete, C.D., & van Vugt, M. (2012): Evolution and the psychology of intergroup conflict: The “warrior male” hypothesis. Philosophical Transactions of the Royal Society B: Biological Sciences, 367(1589): 670-679.

Jasinskaja-Lahti, Inga & Mähönen, Tuuli Anna (2012): Ryhmienväliset suhteet yhteiskunnallisessa sosiaalipsykologiassa. Teoksessa Lahikainen, Anja Riitta, Suoninen, Eero, Järventie, Irmeli & Salonen, Marko (toim.): Sosiaalipsykologian sukupolvet. Tampere: Vastapaino.

Mähönen, Tuuli Anna & Jasinskaja-Lahti, Inga (2013): Etniset ryhmäsuhteet ja maahanmuuttajien akkulturaatio. Teoksessa Martikainen, Tuomas, Saukkonen, Pasi & Säävälä, Minna (toim.) Muuttajat. Kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Helsinki: Gaudeamus.

Novitsky, Anita & Alitolppa-Niitamo, Anne (2012): Kotoutujan roolipaletti. Toimintamalli maahanmuuttotyöhön. Helsinki: Väestöliiton Monikulttuurinen Osaamiskeskus.

Rumbaut, Ruben (2007): Ages, Life Stages and Generational Cohorts: Decomposing the Immigrant First and Second Generation in the United States. Teoksessa Portes, Alejandro & DeWind, Josh (toim.): Rethinking Migration. New Theoretical and Empirical Perspectives. Oxford: Berghahn Books, 342-387.

Sainola-Rodriguez, Kirsti (2009): Transnationaalinen osaaminen. Uusi terveydenhuoltohenkilöstön osaamisvaatimus. Kuopio: Kuopion yliopistojen julkaisuja e. yhteiskuntatieteet 172.

Suoninen, Annikka, Kupari, Pekka & Törmäkangas, Kai (2010): Nuorten yhteiskunnalliset taidot, osaaminen ja asenteet. Kansainvälisen ICCS 2009-tutkimuksen päätulokset. Jyväskylä: Koulutuksen tutkimuslaitos.

Zacheus, Tuomas (2010): Liikunnan ja urheilun merkitys maahanmuuttajien kotoutumiselle. Kasvatus & Aika 4 (2) 2010, 203-235.


Lähettäjä
Toimisto
10.04.2015
Tunnisteet: ms20-v
Ei kommentteja