Haasteena mieserityinen hyvinvointiosaaminen

Matti Rimpelä

Tämä URHOn erikoisnumero (URHO 2/2003, painettu versio) palauttaa monen muun asian ohessa mieleen lehdistökeskustelua muutaman vuoden takaa. Tuolloin Terve Mies -tapahtuma tuotti Hesariin otsikoksi "Mies on surkimus lääkäreiden mielestä." Miksi monet kokevat, että mies on maailman surkein potilas? Antti-Veikko Perheentupa on toisaalla pohtinut Miessakit ry:n missiota. Viides kahdestatoista kohdasta tiivistyy seuraavasti: "Miesten ja naisten erilaista tapaa kokea ja hahmottaa todellisuutta on vaikea empiirisesti todistaa, mutta on perusteltua pitää sitä oleellisena sukupuolisuuden ulottuvuutena." Tämän pohdinnan peruskysymys yhdistää nämä kaksi pohdiskelua: Onko mies maailman surkein potilas siksi, että hän kokee ja hahmottaa maailman usein eri tavalla kuin nainen? Jatkaakseni tarvitsen uusia käsitteitä. Ensimmäinen niistä on hyvinvointiosaaminen ja toinen sukupuolierityinen.

Hyvinvointiosaaminen

Hyvinvointiosaamisessa on sitä tietotaitoa, jota päivittäin tarvitsemme ja jota jatkuvasti vahvistamme hyvinvointimme säilyttämiseksi ja edistämiseksi. On tärkeätä huomata, että tässä käsitteessä yhdistyvät hyvinvointi ja osaaminen. Kumpikaan sana ei ota kantaa sektoriin, ammattiryhmään eikä sukupuoleen.

Hyvinvointiosaamista on hyvä tarkastella ensin kolmesta eri näkökulmasta. Voimme puhua kansalaisosaamisesta, ammatillisesta osaamisesta ja strategisesta osaamista.

Hyvinvoinnin kansalaisosaaminen on arjen osaamista kotona, työssä ja perheessä. Kasvun ja kehityksen myötä opimme hyvinvointiosaamista jo varhaisesta lapsuudesta alkaen. Opimme liikkumaan ja syömään, puhumaan ja selviämään vuorovaikutuksessa kriisitilanteista, ymmärrämme mennä ajoissa nukkumaan ja tukea läheisiämme. Jokaiselle kasvaa henkilökohtaista hyvinvointiosaamista, toisille enemmän ja joillekin kovin vähän.

Ammatillisista hyvinvointiosaamista uusinnetaan tutkimuksessa ja koulutuksessa. Se kasautuu hyvinvointitoimintojen ammattihenkilöstölle, kuten opettajille, sosiaalityöntekijöille, hoitajille ja lääkäreille. Ammatillinen hyvinvointiosaaminen on työtä, johon sisältyy erikseen määriteltyjä oikeuksia ja vastuuta ja josta maksetaan palkkaa.

Strateginen hyvinvointiosaaminen on johtamisen ja hallinnon haaste: Miten kootaan hyvinvointimuurahaisten aherrus kansallisen hyvinvoinnin keoksi? 1990-luvun suurten hallinnonuudistusten jälkeen strategisen hyvinvointiosaamisen painopiste siirtyi valtionhallinnosta kuntiin.

Toinen hyvä näkökulma hyvinvointiosaamiseen on tarkastella sitä yhteisöjen ja häiriöiden kannalta.

Yhteisökeskeisen hyvinvointiosaamisen asiantuntija on ihmisen, perheiden, työyhteisöjen, kylien ja kaupunkien asiantuntija. Hänen keskeisiä sanojaan ovat edistäminen, kulttuuri, sosiaaliset suhteet ja vuorovaikutus. Hänen "potilaitaan" ovat perheet, työyhteisöt, organisaatiot ja muut vastaavat.

Häiriökeskeinen hyvinvointiosaamisen asiantuntija on erityisen häiriön asiantuntija. Hän tuntee häiriön luonnollisen kulun, ehkäisyn, toteamisen ja hoidon. Häiriökeskeinen asiantuntija on vahvimmillaan oman erityisen häiriönsä kentällä ja hahmottaa usein haasteensa tästä häiriöstä lähtien.

Mikään hyvinvointiosaamisen näkökulmista ei ole toistaan tärkeämpi tai vahvempi. Niiden viisas yhdistäminen rakentaa yhteisöjen ja niiden jäsenten hyvinvointia.

Tässä yhteydessä kiinnostavin asia on ammatillinen hyvinvointiosaaminen. Miksi niin monet ammattiauttajat opettajista lääkäreihin pitävät poikia surkeina oppilaina ja miehiä surkeina potilaina.

Sukupuolierityinen

Antti-Veikon mukaan miehet ja naiset kokevat ja hahmottavat asioita eri tavoin. Erilainen kokeminen näkyy selvästi lasten häiriöissä ja oireiden kokemisessa ja tuen hakemisessa aikuisilla.

Kun tytöt voivat huonosti, he kääntyvät usein sisäänpäin. Tyttöjen pahoinvointi tulee esiin tavallisesti oireina, joista he kertovat läheisilleen ja ammattiauttajille.

Kun pojat voivat huonosti, he kääntyvät useimmiten ulospäin. Pojat puhuvat pahoinvoinnistaan toimimalla ja aiheuttavat häiriöitä. Kouluterveyskyselyssä olemme havainneet, että samalla tavoin masentuneet tytöt puhuvat pahoinvoinnistaan läheisilleen paljon enemmän kuin pojat. Vastaanotolla nainen osaa tavallisesti kuvailla osuvasti tuntemuksiaan, mutta mies pyörii vaivautuneena tuolissaan.

Sama ero näkyy myös aikuisina. Jo Pekka Kuusi ihmetteli 1960-luvun sosiaalipolitiikkaa pohtiessaan, miksi suomalainen mies ei tule ajoissa lääkäriin. Vaikka palvelujen tarjonta on moninkertaistunut, hoitoon hakeutumisen sukupuliero on edelleen selvä.

Tämä lyhyt tarkastelu vahvistaa Antti-Veikon päätelmää. Miehet ja naiset kokevat ja hahmottavat hyvinvointiaan usein eri tavoin. Kansalaisten hyvinvointiosaamisessa näyttäisi siis olevan erittäin selvä sukupuoliero.

Sukupuolierityinen hyvinvointiosaaminen

Onko sukupuolierityinen hyvinvointiosaaminen vain kansalaisten arjen ominaisuus vai onko tämä käsiteyhdistelmä ajankohtainen myös ammatillisessa ja strategisessa hyvinvointiosaamisessa?

Väitän, että suomalaiseen hyvinvointijärjestelmän ammatillisuuteen ja myös sen rakenteisiin on vuosikymmenien kuluessa kasvanut vahvasti toiseen sukupuoleen painottuvaa sukupuolierityistä hyvinvointiosaamista. Pari esimerkkiä.

Varhaisen lapsuuden auttamisen tärkeimmät instituutiot ovat äitiys- ja lastenneuvolat. Jo niiden nimetkin osoittavat, että mies ei ole kuulunut näiden instituutioiden ytimeen. Raskauden ja varhaisen lapsuuden biologiset uhat ovat yhä paremmin hallinnassa. Suuria haasteita ovat vanhempien hyvinvointi, parisuhde ja kasvaminen vanhemmuuteen sekä vuorovaikutus lapsen kanssa. Uusissa haasteissa isä on yhtä tärkeä kuin äiti, mutta hän pääsee kovin hitaasti äidin rinnalle neuvoloiden ydinosaamisessa.

Jo päivähoidossa ja vielä vahvemmin peruskoulussa ammattihenkilöstö reagoi lasten hyvinvointiin varsin sukupuolieriytyneesti. Oirehtivat ja pahoinvoinnistaan puhuvat tytöt ajautuvat terapian ja häiriköivät, mutta puhumattomat pojat kontrollin suuntaan. Sisäisesti samalla tavoin pahoinvoiville tytöille on rakentunut laaja terapiasuuntautunut auttamisjärjestelmä ja pojille taas kontrollisuuntautunut. Kun tyttö käy terveydenhoitajan vastaanotolla, poika poistetaan luokasta.

Naissukupuolelle erityinen ammatillinen hyvinvointiosaaminen löytyy varmimmin neuvolasta, miessukupuolelle erityinen vankilasta.

Hyvinvointiosaamisen sukupuolispesifisyys kaikilla tasoilla kansalaisesta johtamiseen näkyy erityisen kirkkaana väkivaltatyössä. Naiset ymmärretään tavallisesti tukea ja terapiaa tarvitseviksi uhreiksi, miehet vain rankaisusta tai sen uhasta oppiviksi pahoinpitelijöiksi.

Ammatillinen hyvinvointiosaaminen ei ole sukupuolen ominaisuus

Sukupuolittain eriytynyt ammatillinen hyvinvointiosaaminen ei tarkoita suinkaan samaa kuin sukupuolten hyvinvointiosaaminen. Hyvinvointiammattiin kouliutuneen miehen erityisosaaminen voi olla naisspesifistä ja naisen vastaavasti miesspesifistä.

Esimerkiksi väkivaltakeskustelussa saattaa naiserityisestä näkökulmasta maailmaa hahmottava miesasiantuntija väittää, että miehet eivät vapaaehtoisesti hakeudu hoitoon väkivaltaan ajautuessaan. Miesten hyvinvoinnin edistämisessä vuosikausia työskennellyt naisasiantuntija toteaa kokemukseensa perustuen, että parisuhteestaan huolestuneet miehet tulevat mielellään pohtimaan elämäänsä yhdessä ammattiauttajan kanssa jo ennen kuin väkivalta on toteutunut, kun tarjolla on osaamisellaan miesten luottamuksen ansainneita hyvinvointiammattilaisia.

Hollantilaisten seksuaaliterapeuttien koulutuksessa ydintehtäviä on professionaalisen asenteen vahvistaminen. Tällä he tarkoittavat oman persoonan ja seksuaalisuuden irrottamista ammatillisesta työstä. Terapiasuhteessa seksuaaliterapeutti ei ole ensisijaisesti mies tai nainen, vaan ammatillinen osaaja. Totta kai sukupuolella on edelleen väliä, mutta juuri tätä erityisyyttä ammatillinen koulutus pyrkii mahdollisimman paljon poistamaan.

Toisin päin tarkasteltuna tämä tarkoittaa, että ammatillisen osaamisen sukupuolierityisyyttä ei voi juurikaan muuttaa muuttamalla ammattiauttajien sukupuolijakaumaa. Esimerkiksi tuomalla lisää miehiä neuvolatyöhön, päivähoitoon tai kouluun tuodaan tähän yhteisöön lisää mieserityistä kansalaisosaamista, mutta ei välttämättä lainkaan lisää mieserityistä ammatillista hyvinvointiosaamista.

Mies ei olekaan surkimus, vaan erilainen!

Tämän rakentelun jälkeen voidaan palata kirjoitukseni alkuun. Väite "mies on maailman surkein potilas" sijoittaa ongelman mieheen. On miehen syy, että hän on maailman surkein potilas.

Asetelma muuttuu olennaisesti, kun "maailman surkein potilas" asetetaan edellä rakennettuun kehikkoon. Silloin haaste siirtyy ammattiauttajien osaamiseen ja palvelurakenteeseen. Kun nainen osataan kohdata ammattitaitoisesti, auttaminen tehostuu ja auttaja saa kannustavaa palautetta.

Mies on erilainen, siksi hänet koetaan vaikeaksi potilaaksi. Vahvasti naisen hyvinvointihaasteisiin erikoistunut hyvinvointiosaaminen ei tuotakaan palkitsevaa palautetta silloin kun ammattiauttaja kohtaa miehen.

Naiserityinen hyvinvointiosaaminen on vahvasti juurtunut hyvinvointipalvelujen, erityisesti päivähoidon, koulutuksen ja terveydenhuollon arkikäytäntöihin, koulutukseen ja tutkimukseen.

Törmäävätkö miehet hyvinvointiosaamisen lasikattoihin?

Perusturvaministeri Eva Biaudet julkisti viime töinään uuden sosiaali- ja perheosaston johtajan nimityksen. Hän kiinnitti erityisesti huomiota siihen, että nyt saatiin ensimmäinen nainen sosiaali- ja terveysministeriön ylimpään johtoon.

Lasikatoista on totuttu puhumaan silloin, kun naisten on ollut vaikea saavuttaa yhteiskunnan johtotehtäviä tutkimuksessa, politiikassa, hallinnossa tai yrityksissä. Suomen valtionhallinto on edelleen poikkeuksellisen miesvaltaista ja Evaa on syytä onnitella särön aiheuttamisesta tähän lasikattoon.

Samalla on aihetta kysyä, onko Suomessa sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta myös toisenlaisia lasikattoja, joihin pojat ja miehet pysähtyvät hyvinvointiammattilaisten instituutioissa. Nämä lasikatot estävät mieserityisen hyvinvointiosaamisen vahvistumista hyvinvointityön tutkimuksessa ja hyvinvointiammattilaisten koulutuksessa ja arjen käytännöissä. Kun mieserityinen hyvinvointiosaaminen on niukkaa, pojat ja miehet koetaan hankaliksi ja tuen sijasta he ajautuvat kontrolli-instituutioihin.

Tasa-arvotyössä on pitkään pidetty tärkeänä miehen muuttumista niin, että naiset voivat saavuttaa paremman tasa-arvon perheessä, työelämässä ja yhteisöjen johtamisessa. Jos edellä esitetystä pohdinnasta jää jotain jäljelle kriittisessä keskustelussa, on pojalle ja miehelle tarjolla kaksi vaihtoehtoa.

Joko he ansaitsevat oikeutensa hyvään ammatilliseen hyvinvointiosaamiseen muuttumalla tyttöjen ja naisten kaltaisiksi oman hyvinvointinsa kokemisessa ja hahmottamisessa.

Tai mieserityinen hyvinvointiosaaminen vahvistuu tasavertaiseksi naiserityisen hyvinvointiosaamisen kanssa niin, että molemmat sukupuolet voivat hyvinvointipalveluissa kohdata erityisyytensä huomioonottavaa osaamista.

Kun tässä suhteessa harkitsen toimintalinjaa, lähden - ainakin toistaiseksi - Antti-Veikon kiteytyksestä: Miehet ja naiset kokevat ja hahmottavat eri tavalla. Osin tämä erilaisuus toimii hyvinvoinnin vastaisesti ja silloin tarvitaan henkilökohtaista kasvua ja kehitystä. Mutta usein tämä mieserityinen erilaisuus on yhtä arvokas inhimillinen piirre kuin naiserityinen erilaisuus.

Muuttumisen vaatimus siirtyy osaksi mieheltä hyvinvointityön ammatillisiin instituutioihin, niiden arkikäytäntöihin ja myös tutkimukseen ja koulutukseen. Hyvinvointityössä tarvitaan pojan ja miehen erilaisuuteen perehtynyttä ja heidän tukemisessaan toimivaa mieserityistä ammatillista hyvinvointiosaamista naiserityisen rinnalle.